LePyn synty

1920-luvulla oli nykyinen Jääskeläntien seutu vielä suurinpiirtein autio ja tyhjä. Oli Nikulaisen vanha talo, Hallmannin punaiseksi maalattu, jo vanhuuttaan kallisteleva asumus ja pienen pieni, mutta kauniin puutarhan ympäröimä, edesmenneen kirjailijattaren Venla Lujan koti. Mutta vuosikymmenen lähetessä loppuaan, sinne ilmestyi uusia taloja kuin sieniä sateella. Rakentajat olivat nuoria ja elämänhaluisia. Heidän mukanaan tuli seudulle myös runsaasti lapsuusikäänsä juuri jättävää nuorisoa. Tälle nuorisolle oli ominaista se, etteivät aivan tavalliset lastenleikit ja ajankulut heitä likimainkaan tyydyttäneet. Heidän piiriinsä syntyi monenlaisia toimintoja, jotka kenties herättivät vanhemmankin väen huomiota. Ehkä näihin harrastuksiin olivat osaksi syypäät myös ulkonaiset puitteet. Leppävaara - Alberga oli vastikään saanut virallisestikin tämän nimen - oli saanut ensimmäisen elokuvateatterinsa, nimeltään ››Kino-Pirtti››. Siellä esitettiin 5-osaista sarjakuvaa ››Valkoinen ratsastaja». Tämä elokuva kokosi seutukunnan pojat Kirkkalantien päässä oleville kallioille. Olla »Valkoinen ratsastaja» tai ››Musta Tunti» oli kunnia suuri.

Näistä leikeistä siirryttiin vähitellen retkeilyihin. Joukossa oli useita oppikoulussa opintojaan jatkamaan ruvenneita, oli niitä, joiden mieli paloi Ateneumiin, ja sellaisia, joita muuten erilaiset asiat kiinnostivat. ››Titu›› Åberg, Hytösen Tane, Kaija Luja, Nikulaisen Niina, Antmannin Jorkka, Postin Schurkka ja eräät muut olivat tällaisten rientojen sieluna. Niin syntyivät »Luonnon Veikot» - ensimmäinen tämän varhaisnuorison sittemmin monilukuisiksi käyvistä, ikiomista seuroista. LV harrasti luonnontiedettä sen kaikissa muodoissa; Töölön Yhteiskoulun saamat elävät kyykäärmeet olivat osoituksena tämän nuoren kerhon toimeliaisuudesta. Jo LV harrasti myös hiihtoa; hiihtokilpailujakin pidettiin, mutta niiden tulosluettelo ei ole säilynyt aikakirjoihin vietäväksi.

Niin päästiin vuoteen 1928. Tämä oli Amsterdamin olympialaisten vuosi. Radio ei ollut vielä silloin sitä mitä se on nyt. Seurasimme tapahtumia vanhempien ihmisten huulilta ja myös sanomalehdistä. Siksi kai olimme aina ajasta jälessä, ja vasta olympialaisjoukkueemme palatessa voitokkaana kotiin, mekin heräsimme. Postin Schurkan piha, oikeastaan Postin Veeran piha, sillä Schurkka oli Veeran poika, ja Veera taas arvossa pidetty postinkantajamme, tarjosi meille tarpeellisen temmellyspaikan. Pystytimme keskelle pihaa korkeushyppytelineet ja kahden puun väliin rakensimme rekin - tällä paikalla on nyt ns. Jousen kauppa. Ensimmäinen sensaatio Perä-Harakan urheilussa oli se, että eräs - nimi on unohtunut - ensinnä pääsi metristä. Antmannin ]orkka oli taas haka rekillä, ja hänen johdollaan opeteltiin - niin tytöt kuin pojatkin - polvipyörähdystä, kehittyneimmät jopa kieppiä.

Tosin Leppävaarassa toimi jo silloin TUL:n alainen Albergan Sisu, mutta meitä eivät isojen yritykset kiinnostaneet, vaan halusimme säilyttää riippumattomuutemme. Me halusimme toimia vain vertaistemme joukossa.

Näihin aikoihin saimme jostakin parin kilon painoisen kuulan, jonka keskellä oli reikä; joku meistä oli käynyt jopa Eläintarhassakin katsomassa kilpailuja ja nähnyt siellä itse Ville Pörhölän heittävän moukaria. Niin käytimme hyväksi kuulamme keskellä olevaa reikää ja siihen kiinnitettiin vaijerinen varsi. Schurkan piha oli liian ahdas moukarin heitolle ja lisäksi Veera pelkäsi ikkunoittensa ja kanojensa kohtaloa. Onneksi Pulkan takana oli rakentamaton suotontti. Sinne mahduimme moukareinemme. Tytöille tämä oli jo liikaa, ja he hylkäsivät meidät. Se ei haitannut harrastuksiamme, vaan pikemminkin päinvastoin. Ilta myöhään kaikuivat iloiset huudot Pulkan pellolta, ja moukarimme jysähteli kuoppia tehden pehmeään turvesuohon. Silloisen »kenttämme›› sivuitse kulkee nykyinen Suotie. Moukari houkutteli joukkoon jo uusia voimia. Pulkan Pensa, Lindholmin Urkki, Strandholmin Eikka, Lindvallin poika, Kaijansinkko ym. viettivät iltansa täällä. Mutta nyt tarvittiin jo nimellinen urheiluseura. Leppävaaran Tarmo oli mielestämme erittäin miehekäs nimi. Se tuli meidän nimeksemme.

Tarmo ei kuitenkaan elänyt kuin vuoden. ]o seuraavana talvena oli toiminta lamassa, ja hajaannusta oli havaittavissa. Kevät 1930 veti kuitenkin parvet jälleen kokoon, mutta nyt Leppävaaran Urheilijat tunnuksenamme. Tältä kaudelta ovat jopa kilpailupöytäkirjatkin osaksi tallella ja ensimmäiset seuramme nimeä kantavan jäsenlehden suurella huolella ja antaumuksella valmistetut numerot, jotka monistettiin kalkkeeripaperia käyttäen. Loppukesästä muutettiin kuitenkin nimi uusasiallisemmaksi. Urheilijoita oli maan joka puolella. Niin oli Tarmojakin. Miten saatoimme me hyväksyä jotakin niin jokapäiväistä oman seuramme nimeksi? Mielestämme nimikysymyksessä päädyttiin ensiluokkaiseen ratkaisuun. Mehän harjoittelimme suolla, ja muut väittivät meidän asuvankin suolla. Ainoa mahdollinen nimi oli siis Leppävaaran Suo-Pojat. Värimme olivat valkoinen paita ja mustat housut sekä amerikkalaiseen tyyliin yli rinnan käyvä kirkkaan marjapuuronpunainen, neljän tuuman levyinen nauha, jossa suurikokoiset kirkkaan vihreät kirjaimet: LSP.

Innostus oli valtavampi kuin koskaan. Seuraavana talvena pidettiin jo hiihtokilpailujakin, ja kun lumet vuoden 1931 mukana sulivat ja koulutkin loppuivat, kuului Pulkan takaa aamusta iltaan suon nuorten kisailua. Ei ollut aikaa tuumia elokuvia (Kino-Pirttikin oli tällä välin palanut), eikä muitakaan tavanomaisia huveja. Lindholmín ja Hallmannin tonttien väliin oli jäänyt tyhjä tila - sanottiin sinne kerran tulevan kansakoulun. Sinne siirrettiin LSP:n harjoitukset, ja siellä oheinen kuva (1) on otettu vuoden 1931 mestaruuskilpailujen osanottajista. Sen kesän huomattavin tulos oli varmaankin Ville Vikbergin (kuoli seuraavana kesänä) korkeushyppytulos 151.

Samana kesänä käytiin myös seuraottelu. Aivan Valtatien päässä, lähellä Imatran sähkölinjaa asuivat siihen aikaa Lahtisen veljekset, ja heidän luonaan kävi usein Helsingistä poikia. He olivat LSP :n poikia ehkä hieman vanhemmat, mutta se ei suinkaan ollut esteenä ››seuraottelun» syntymiselle, haastajana LSP. Ottelusta muodostui tavattoman jännittävä, ja sitä seuraamaan, kauniin sunnuntaipäivän houkuttelemina, kerääntyi melkein koko suoseudun asujaimisto ja lisäksi paljon itse Harakasta. Ottelun voittivat niukasti Suo-Pojat, vaikka tulosluettelot ovatkin nyt teillä tietymättömillä.

Kentän sivuun rakennettiin myös rekki, jolla voimisteltiin ahkerasti. Vielä enemmän kuin varsinaista voimistelua, harrastettiin rekillä kuitenkin pituushyppyä heilahdusvauhdista. Nuoren seuran toiminta oli niin vireätä, että odotettiin tulevaisuudelta mitä vaan. Helsingin Kisa-Veikotkaan eivät olleet kyllin mahtavat nuorten poikien esikuvaksi. Pulkka oli hankkinut radion jo edellisenä vuonna. Niihin aikoihin oli Lasse Virtanen siirtynyt TUL:stä Helsingin Toverien riveihin, ja hänen ensi yhteenottojaan uudessa liitossa seurattiin radiosta mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Nehän mainostettiin uusiksi maailmanennätyskokeiksi. Kilpailtava matka oli säännöllisesti 2 mailia, ja sen maailmanennätystä piti niihin aikoihin hallussaan ››Ruotsin Nurmi» Edvin Vide. Vuoron perään asettuivat Lasse Virtasen kilpaveikoiksi Eino Purje, Kaila ja vihdoin itse Paavo Nurmi. Näistä kilpailuista imivät nuoret suopojat innostusta Pulkan radion välityksellä.

Syksyllä 1931 hankittiin myös sisäharjoitushuone, jollainen saatiin Hallmannin asumatta jääneestä nurkkahuoneesta. Siellä hypittiin vauhditonta pituutta (kolmiloikkaan ei ollut tilaa), muokkausvoimisteltiin ja - jopa tanssittiinkin. Nämä tanssit olivat kuitenkin rakentamassa alkua Leppävaaran Suo-Poikien tarinan lopulle. On vaikeata tanssia ilman tyttöjä. Tietenkin sellaisia saatiin omilta nurkkakunnilta, mutta eräät innokkaimmista vaativat tyttöjen hyväksymistä myös seuran jäseniksi, siitäkin huolimatta, että seuran nimessä oli nimenomaan sana ››pojat››. Kiista kehittyi viimein sovittamattomaksi. Eräänä marraskuun iltana, tarkemmasti marraskuun 22. päivänä 1931, harjoitusten päälle selviteltiin naisjäsenkysymystä niin pontevasti, että keskustelun päälle sanoutuivat seuran kenties innokkaimmat urheilujäsenet Vladi Forsblom, Aarre Sutinen, Voitto Sutinen, Haakon Meriläinen ja Sven Lundell irti Suo-Pojista ja siirtyivät Hallmannilta Forsblomille perustamaan uutta seuraa. Lopullisesti sellainen perustettiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä, joten marraskuun 23. tuli Leppävaaran Pyrinnön syntymäpäiväksi. Tällöin siirtyi Pyrintöön myös Torwald Liewendal, josta tuli Pyrinnön ensimmäinen varapuheenjohtaja, kun taas puheenjohtajaksi yksimielisesti päätettiin pyytää Lauri Hintsasta. Hän oli silloin jo ylioppilas, ja muita silloisia pyrintöläisiä kaikissa suhteissa kehittyneempi.

Hallmannin suojiin edelleen jääneet eivät hekään halunneet säilyttää hajonneen seuran nimeä, vaan perustivat Leppävaaran Kiri -nimisen urheiluseuran Virtasen puheenjohdolla. Luultavasti se, että Kiriin samalla liittyneiden tyttöjen joukossa oli muuan, jolla oli vaikutusvaltaa ››Liffe›› Liewendaliin, sai hänet siirtymään kohta alkuun takaisin Kirin riveihin. Niin oli Pyrintö ilman varapuheenjohtajaa. Pian pidettiin uusi kokous, jossa Pyrinnön ensimmäinen virallinen johtokunta sai pöytäkirjoihin viedyn kokoonpanonsa: puheenjohtaja - Lauri Hintsanen, varapuheenjohtaja - Vladi Forsblom (nyk. Marmo), sihteeri - Aarre Sutinen, rahastonhoitaja - Haakon Meriläinen ja jäsenet: Sven Lundell, Heikki Hintsanen ja varajäsenenä - Voitto Sutinen. Niin oli siis jokaisella Pyrinnön jäsenellä paikkansa johtokunnassa.

Uusi seura kokoontui Forsblomilla, ja ››Forsblomin täti» otti uuden urheiluseuran kirjaimellisesti hoiviinsa. Seura oli vailla harjoitushuoneistoa, mutta tämä puute korvattiin sitä ahkerammalla ulkoilulla.