Vladi Marmo

Juhani Pulkkisen kirjoittama teksti

Vladi Marmon kuolemasta 50 vuotta

MATERIA 2/2019

Geologisen Tutkimuskeskuksen ylijohtaja professori Vladi Marmo

Professori, filosofian tohtori Vladi Marmon kausi Geologisen Tutkimuskeskuksen ylijohtajana päättyi 50 vuotta sitten dramaattisesti auto-onnettomuuteen. Hän oli kenttätyömaalla käydessään lastannut autonsa peräkonttiin kairasydännäytelaatikoita ja lähti 23. elokuuta 1969 ajamaan kohti Helsinkiä. Ajaessaan pitkin silloisia hiekkateitä hän oli Vaajakoskella jostain syystä joutunut tekemään nopean ohjausliikkeen, jolloin peräkontissa olevat näytelaatikot liikahtivat. Hän menetti autonsa hallinnan ja auto syöksyi tuhoisin seurauksin tien sivuun, missä hän menetti henkensä. Vladi Marmo nimitettiin Geologisen Tutkimuskeskuksen ylijohtajaksi 4.3.1960 hänen edeltäjänsä professori, filosofian tohtori Aarne Laitakarin siirtyessä eläkkeelle. Parhaillaan olivat käynnissä laitoksen organisaation uudelleen järjestelyt. Kemistinä Marmo kiinnitti tut-kimustoiminnassa erityistä huomiota laboratoriotutkimusten kehittämiseen. Hänen ylijohtajakaudellaan kansainväliset yhteydet vilkastuivat, mutta hänellä riitti aikaa myös omiin tutkimushankkeisiin. Vladi Marmo oli karismaattinen, tiedoiltaan ja taidoiltaan poikkeuksellisen monipuolinen henkilö. Yleisemmin on tiedossa hänen uransa geologina ja Geologisen Tutkimuskeskuksen ylijohtajana, joten on paikallaan tarkastella vähemmän tunnettuja taustatietoja hänen varhaisemmista elämänvaiheistaan, jotka ovat kuljettaneet hänet monien tunnettujen tapahtumien polttopisteeseen.

Vladin lapsuuden koti Venäjällä

Vladimir (Vladi) Forsblom syntyi huhtikuun 20. päivänä 1914 Orelissa, Keski-Venäjällä noin 360 km Moskovasta etelään. Isoisä Forsblomin virkapaikka oli 1870-luvulla Pietarissa. Sieltä hän sittemmin siirtyi Venäjän keisarikunnan rautatielaitoksen palvelukseen ja muutti perheineen Oreliin. Vladin isä Wilhelm Fredrik oli syntynyt Pietarissa 1876. Hän opiskeli kemisti-insinööriksi ja toimi Orelissa sijaitsevan sokeri- ja viinatehtaanjohtajana. Vladinäiti, opettaja Vera Nefedjeva, oli syntynyt 1881 Orloffin läänissä, mutta hän korosti aina, että hän ei ollut venäläinen, vaan mordvalainen. Perheen muut lapset olivat esikoispoika Konstantin (Kosti), joka oli syntynyt 7.4.1904 sekä tytär Liisa, joka menehtyi lapsena. Vera-äiti oli täysin venäjänkielinen, mutta päästyään Suomeen hän oppi vähitellen auttavasti suomen kielen.

Pako Venäjältä Suomeen

Venäjän bolshevikkien vallankaappauksessa marraskuussa 1917 Orel jäi kapinallisten haltuun. Taloon tunkeutui vallankumouksellisia, jotka veivät tavarat mennessään. Jäljelle jäi vain joitakin papereita ja Wilhelm Fredrikin Suomen passi. Perhe päätti paeta Suomeen. Aluksi he siirtyivät Harkoviin ja jättivät vallankumousneuvostolle anomuksen saada matkustaa Pietariin. Kulkulupaa tiedusteltiin päivästä toiseen tuloksetta, kunnes eräänä päivänä uusi virkailija tunnisti heidät ulkonäön perusteella. Tämä virkailija oli kerran pienenä poikana ollut isänsä kanssa sokeritehtaalla hakemassa melassia. Siellä hän sai leikkiä johtajaperheen setterikoiran kanssa ja hänelle oli annettu jopa karamelli. Tämä ystävällinen kohtelu oli jäänyt virkailijan mieleen ja niinpä hän löi tarpeelliset leimat matkustuslupaan. Näin pakolaiset pääsivät turvallisesti Pietariin, mutta todelliset vaikeudet alkoivat vasta siellä. Perheen isä vangittiin. Useita vuosia kestänyt epävarma tilanne jatkui Pietarissa, kunnes Wilhelm Fredrik toukokuussa 1922 vapautettiin ja pakolaiset lopultakin pääsivät Suomeen. Aluksi he asettuivat Käkisalmeen, missä Wilhelm Fredrik työskenteli tilapäisesti sahalla. Pian hän muutti Vladin kanssa Leppävaaraan, Lintuvaaran pohjoisosaan, mikä vielä tuolloin oli melkein asumatonta Albergan kartanon tilusten takamaata. Helsingin lähistöltä hän arveli saavansa itselleen pysyvän työpaikan. Vera-äiti jäi Konstantinin kanssa edelleen Käkisalmeen, missä perheen kuopus, Viktor (Viki) syntyi 28.1.1924. Varsin pian Wilhelm Fredrik sai huomata, että Venäjällä suoritetulla insinöörin tutkinnolla ja kokemuksella ei Suomessa ollut minkäänlaista arvoa. Lopulta hän onnistui vuonna 1927 saamaan työpaikan Kone ja Silta Oy:n konepajalta, jonka palveluksessa hän oli kuolemaansa saakka.

Urheileva koululainen

Vladi Forsblom aloitti syksyllä 1922 koulunsa Käkisalmessa ja siirtyi seuraavana vuonna Espoossa Leppävaaran suomenkielisen kansakoulun kolmannelle luokalle. Syksyllä 1925 hän siirtyi Töölön Yhteiskoulun ensimmäiselle luokalle. Leppävaarassa pojat harrastivat talvisin hiihtoa, ja järjestettiinpä oikein hiihtokilpailutkin. Se oli askel kohti urheilua, minkä seuraukset kulmakunnan harrastustoiminnalle olivat hyvin kauaskantoiset. Koulunkäynti ei luonnollisestikaan rajoittanut Vladi Forsblomin urheilullisia harrastuksia. Urheilutoimintaa tärkeämpää asiaa ei nimittäin voinut olla ja koulu oli toiseksi tärkeintä. Hän menestyi erinomaisesti matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa sekä tietenkin urheilussa, joista kaikista tuli kymppi, mutta eihän se estänyt luokalle jääntiä. Tästä saivat kylän ämmät aiheen huomauttaa Vera-äidille, että ota poika pois koulusta, ei se ole kuin rahan menoa. Menköön töihin! Tähän Vera-äiti vastasi huonolla suomellaan: ”Jos minä otta poika pois koulusta, ei koskaan tule professori”. Vera Forsblom oli viisas nainen. Hänen vakavassa mielessä antamansa arvio osui nappiin.

1930-luvun vaihteessa maailmanlaajuinen pulakausi oli tavoittanut myös Suomen. Töölön yhteiskoulun lääkäri Lempi Kena-Apajalahti seurasi tarkoin oppilaiden terveyden tilaa. Lukuvuoden 1930-31 katsauksessaan hän totesi, että oppilaista 22 % on laihan puoleisia ja 8 % suorastaan laihoja. Nämä tilastot kuvaavat laman vaikutuksia tuon ajan Suomessa. Tilastot kaunistuivat laman väistyessä niin, että vastaavat luvut olivat kolme vuotta myöhemmin 6,3 % ja 0,6 %. Laman johdosta valtio oli joutunut supistamaan rajusti yksityiskouluille myönnettäviä avustuksia, minkä seurauksena lukukausimaksut olivat nousseet. Vuonna 1931 Vladi Forsblom otti Töölön yhteiskoulusta keskikoulun päästötodistuksen ja siirtyi Helsingin Maanviljelyslyseon lukioon, missä lukukausimaksut olivat hyvin kohtuulliset.

Samaan aikaan Leppävaaran urheiluseura sai käyttöönsä talviharjoittelua varten sisätilat, missä oli mahdollisuus voimistella ja suorittaa sisähyppyharjoituksia. Pojat olivat vuosien kuluessa varttuneet nuoriksi miehiksi, jolloin sisätilojen käyttö laajeni myös nuorten tanssi-iltojen järjestämiseen. Tästä syntyikin jäsenkunnan keskuudessa sovittamaton kiista, joka johti lopulta seuran hajoamiseen. Tanssi-iltoihinhan tarvittiin tietenkin daameja, jolloin syntyi ehdotus, että tytöt voitaisiin ottaa seuran jäseniksi. Mielipiteet jakautuivat tässä tärkeässä asiassa kahtia. Seuran innokkaimmat urheilijat, jotka vastustivat naisjäsenyyttä, poistuivat kokouksesta kiihtynein mielin ja siirtyivät Vladi Forsblomin johdolla Forsblomeille perustamaan uutta seuraa. Seuraavana päivänä, 23. marraskuuta 1931 perustettiin Leppävaaran Pyrintö, jossa Vladi Forsblomin henkilökohtainen vaikutus oli hyvin keskeinen. Hänet valittiin Pyrinnön ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Nuoruusvuodet tämän seuran parissa jättivät syvät jäljet Vladi Forsblomin elämään.

Opiskelua ja koripalloa

Vladi Forsblom muutti vuonna 1934 sukunimensä Marmoksi ja kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1935. Syksyllä alkoivat opinnot Helsingin Yliopistossa pääaineena kemia. Toiseksi pääaineekseen hän valitsi geologian kannustavan professori Pentti Eskolan oppilaana. Perustamaansa Leppävaaran Pyrintöä hän ei suinkaan jättänyt, vaan tarttui jälleen seuran puheenjohtajan nuijaan. Vuonna 1937 Etelä-Suomalaisessa osakunnassa ryhdyttiin harrastamaan koripalloa. Tätä palloilulajia ei vielä silloin tunnettu Suomessa kovin laajasti, mutta se saavutti nopeasti suuren suosion ylioppilasseurojen keskuudessa. Marmo osallistui innokkaasti pelin salaisuuksien selvittämiseen ja osakunnan urheilijoitten harjoituksiin. Oli selvää, että laji tuli saman tien Pyrinnönkin ohjelmaan. Pyrinnöstä kehittyi myöhemmin koripallon erikoisseura, jonka sekä mies- että naisjoukkueet nousivat aikanaan Suomen mestaruussarjaan. 

Ennen oman lajiliiton perustamista pesäpalloliitto oli ottanut koripallon omaan suojelukseensa, sehän sopi hyvin pesäpalloilijoitten talviharjoitusmuodoksi. Liitto oli hankkinut tähän tarkoitukseen virolaisen valmentajan Alo Suurnan. Toukokuussa 1939 järjestettiin Euroopan mestaruuskilpailut Liettuan Kaunasissa ja pesäpalloliitto päätti koota Suomesta kisoihin oman joukkueen. Ajatus tuntuu yltiöpäiseltä ja oli varmaankin lähtöisin Alo Suurnan päästä. Kaikesta huolimatta Suomen joukkue osallistui kilpailuihin. Joukkueeseen tulivat valituiksi mm. kaikki Pyrinnön nimimiehet Marmo itseoikeutettuna. Suomen joukkue kamppaili kunniakkaasti parhaan kykynsä mukaan, mutta kuten arvata saattoi, hävisi kaikki ottelut. Tuleva Euroopan mestari Liettua rökitti Suomen joukkueen luvuin 112-9.

Sotilasvirkailijana talvisodassa

Kun Suomi lokakuussa 1939 sai neuvottelukutsun Moskovaan, maassa toimeenpantiin yleinen liikekannallepano kutsumalla reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin. Marmo ei kuulunut reserviin, sillä hänelle oli myönnetty opiskelun takia lykkäystä varusmiespalvelusta, mutta hän ilmoittautui vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Hänet määrättiin 12.10.1939 suojajoukko-osastoon. Vuoden vaihtuessa hän sai siirron Viipurin kenttäpostikonttori 7:ään ja helmikuussa 1940 hänet komennettiin Kemissä perustettuun heimopakolaisten sissiosastoon. Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomeen tulleille heimopakolaisille tarjottiin mahdollisuus liittyä vuoden 1940 alkupäivinä sissiosastoon, jonka johtajaksi oli määrätty luutnantti Jukka Tirranen. Marmo oli venäjän kielen taitoisena määrätty joukkueen johtajan vakanssilla hoitamaan luutnantti Tirrasen adjutantin tehtäviä. Koska Marmolla ei toistaiseksi ollut minkäänlaista sotilasarvoa, hän hoiti tehtäväänsä sotilasvirkailijana.

Talvisodan aikana Suomen armeijassa paljastui huutava upseerivajaus, jota syvensi reservin upseerien suuret tappiot. Marmo komennettiin ylimääräiselle RUK:n kurssille, joka alkoi Niinisalossa 28.3.1940. Talvisota ehti kuitenkin päättyä tätä ennen ja kolme päivää rauhan teon jälkeen hänet määrättiin hoitamaan maaliskuun loppuun saakka osasto Tirrasessa 1. komppanianpäällikön tehtäviä. Vladi Marmo, joka ei vielä ollut suorittanut päivääkään varusmiespalvelusta, astui vt. komppanianpäällikkönä RUK:n kurssille no. 46. Kurssi päättyi 29.6.1940 ja hän palasi upseerikokelaana takaisin Kemin varuskuntaan, mistä hänet kotiutettiin 1.9.1940 täysin palvelleena. Ylennys reservin vänrikiksi tapahtui ylipäällikön päiväkäskyllä 3.10.1940.

Jatkosodan tiedustelu-upseeri

Marmo jatkoi Helsingin Yliopistossa opintojaan, jotka kuitenkin keskeytyivät jo 1.4.1941, kun hänet kutsuttiin jälleen armeijan leipiin. Hänet oli määrätty Päämajan alaiseen kapteeni Into Kuismasen johtamaan tiedusteluosasto Kuismaseen, joka käytti peitenimeä OsKu. OsKun tu- kikohta oli Joensuussa ja sen tehtävänä oli Laatokan-Karjalan suunnalla tapahtuva tiedustelu ja kaukopartiotoiminnan kehittäminen. Tiedustelun tarkoituksena oli sodan syttymisen varalta selvittää etukäteen alueen tiestöä, vihollisjoukkojen määrää ja varustuksia. Osasto Kuismasen partioita lähetettiin Neuvostoliiton rajan taakse jo ennen vihollisuuksien alkamista. Partiomatkoja tiedetään olleen 11, mutta todennäköisesti niitä oli enemmän. Vänrikki Vladi Marmon tehtävänä oli sodan syttyessä sotavankien kuulustelu sekä sotasaalismateriaalin haltuunotto ja tutkiminen. Hyökkäyksen alkaessa 10. päivänä heinäkuuta 1941 OsKun tukikohta seurasi rintaman perässä Joensuusta Leppäsyrjään, edelleen Vieljärvelle ja sitten Äänislinnaan, joka oli vallattu lokakuun 1. päivänä 1941. Hyökkäysvaiheen aikana vihollissotilaita jäi runsaasti suomalaisten vangiksi, joten tämän osalta tietolähteistä ei ollut puutetta. OsKun tiedustelu selvitti suurelta osin Karjalan Armeijaa vastaan taistelevien vihollisvoimien joukkoyksiköt sekä monia muita Päämajan ja armeijakunnan johdon tarvitsemia tietoja. Marmo sai lokakuun viimeisenä päivänä ylennyksen luutnantiksi.

Kaukopartiomiehenä

OsKussa Marmo oli päässyt seuraamaan läheltä partiomiesten tiedustelumatkoja kauas vihollisen selustaan. Kyseessä oli mieltä kiihottava laji, joka ei jättänyt urheiluhenkistä miestä rauhaan. Hän oli valmis vastaanottamaan haasteen ja sai tilaisuuden osallistua partiomatkalle. Tällä matkalla hän havaitsi fyysisen kuntonsa riittäväksi matkan rasituksille takaa-ajettunakin. Marmon mieleen painui lähtemättömästi partion luottamus kylmähermoisen johtajansa Viljo Suokkaan toimintaan matkan kiperissä vaiheissa. Vuoden 1942 vaihteessa hän siirtyi OsKun kaukopartio-osastoon partion johtajaksi.

Talvella partioiden koko oli tavallista suurempi, mikä johtui siitä, että umpihangessa hiihdettäessä voimia kuluttavaan ladun avaamiseen tarvittiin enemmän miehiä. Takaa-ajetun partion kohtalo oli miesten fyysisen ja henkisen kestokyvyn varassa. Partion johtajan vastuu kasvoi tilanteen uhkaavuuden lisääntyessä. Marmon oman partion ensimmäinen tiedustelumatka toi hänelle vakavan muistutuksen partioretken vaaroista. Tehtävänä oli tiedustella Maaselän kannaksen selustassa vihollisen mahdollisia yllätyshankkeita ennen kelirikkokauden alkua. Hiihtopartio lähti 20.3.1942 yötä vasten liikkeelle. Jäljittäjät saatiin kintereille jo seuraavana päivänä. Tästä alkoi vuorokaudesta toiseen jatkuva kilpahiihto, missä vihollinen vaihtoi perään aina uuden miehistön. Viimein Marmo määräsi loppuun väsyneen partion lepoon ja miehet hoitivat vartiointia kukin vuorollaan. Vihollinenkin antoi partion olla hetken rauhassa. Uupuneet miehet vaipuivat hetkessä syvään uneen, kunnes eräs partion jäsen havahtui kesken unien ja totesi, että vartiomies nukkui leiritulen äärellä muiden mukana ja vihollinen oli ilmestynyt vartiopaikalle. Vähin äänin miesten onnistui livahtaa leiristä Seesjärven rantaan, mistä se 25.3. sakean lumipyryn turvin pääsi sivakoimaan omalle puolelle. Partion tuhoutuminen oli hiuskarvan varassa, mutta tällä kertaa se selviytyi retkeltä ilman tappioita.

Tutkimustoimintaa sodan varjossa

Keväällä 1943 OsKun tukikohta siirtyi Kossalmelle, Äänislinnasta 25 km luoteeseen sijaitsevalle järvikannakselle. Marmo ei voinut olla kiinnittämättä huomiota ympäristön kallioperään, mikä sai hänet pohtimaan pro gradu -aihetta. Tutustumiskohteekseen hän oli valinnut läheisen Suojun alueen, jonka geologiasta professori Pentti Eskola oli kehottanut häntä tekemään tohtorin väitöskirjan. Geologian lisäksi Marmo osoitti kiinnostusta myös alueen kasvillisuuteen. Tähän antoi virikkeitä hänen upseeritoverinsa kapteeni Mauno Kotilainen, joka oli Helsingin yliopiston kasvitieteen professori. Aseveljet ryhtyivät yhteistoimin selvittämään kallioperän ja sen mineralogian vaikutusta kasvilajien esiintymiseen. Näiden harrastusten seurauksena syntyi Marmon tutkielma: Havaintoja vaaleakukkaisten ja valkokukkaisten kasvimuotojen levinneisyydestä Itä-Karjalassa.

Mikkelin Päämajassa

Lokakuun lopulla 1943 Marmo komennettiin Mikkeliin kaukopartio-osastoista muodostetun Er.P 4:n esikuntaan Pursialaan. Päämajakaupunki tuntui turvalliselta ja siellä saattoi aistia tuulahduksen sivistyksestä. Eikä siellä voinut olla kiinnittämättä huomiota kauniimman sukupuolen edustajiin, työyhteisössä toimiviin lukuisiin lottiin. Kaukopartionjohtajana hän oli joutunut käyttämään nopeaa harkintaa ja tekemään ratkaisuja yllättävissä tilanteissa, joissa saattoi olla kyseessä oma ja partiotovereiden henki. Mutta kuinka tämä toimisi Pursialan suojissa, missä hän yllättäen kohtasi kaksi viehättävää nuorta lottaa. Marmon huomio oli kohdistunut lotta Kaija Kinnuseen, joka oli sodan alusta lähtien toiminut radiosähköttäjänä Rauhaniemen radioasemalla. Tapansa mukaan hän suoritti nopean arvioinnin, tervehti ja teki mielessään päätöksen. Tässä ohimenevässä tilanteessa Marmo ei luonnollisestikaan voinut tehdä päätöstä toisen puolesta, kuten kaukopartiossa, joten asia jäi avoimeksi. Mutta asia ei kuitenkaan hautautunut sodan päättymiseen ja sen jälkeen tapahtuneeseen kotiuttamiseen, vaan säilyi vakaasti mielessä tavoitteena, joka johti seuraavana vuonna kihlautumiseen ja aikanaan avioliittoon.

Vetäytyminen Moskovan rauhan rajalle

Päämajan tiedustelutoimintaa johtanut eversti Aladar Paasonen oli helmikuussa 1943 esittänyt julkisesti näkemyksensä meneillään olevan sodan lopputuloksesta: ”Saksan häviö on varma...oli irrottauduttava sodasta. Saisimme olla tyytyväiset, jos pääsisimme siitä uuden Moskovan rauhan hinnalla...”Ilmoitus sai kenraalikunnantaholta aikaan myrskyisän vastalauseen. Paasosen määräyksestä Er.P 4 ryhtyi kuitenkin määrätietoisesti varautumaan odotettavissa olevaan Neuvostoliiton hyökkäykseen, joka johtaisi joukkojemme perääntymiseen rintamilta kohti Moskovan rauhan rajoja. Suunnitelman mukaan tiedustelupartiot jättäytyisivät vihollisen valtaamalle alueelle lähettämään tietoja vihollisen toiminnasta. Tiedustelijoita varten oli tarkoitus kätkeä sopiviin paikkoihin etukäteen varastoja, jotka sisältäisivät muonaa ym. varusteita. Näille varastoille annettiin nimi Matti ja vastaavasti partioista käytettiin sittemmin nimitystä Matti-partio. Er.P 4:n esikunnassa tehtiin kuumeisesti suunnitelmia Matti-verkostoista ja Matit saatiin Kannaksella paikoilleen juuri ennen suurhyökkäyksen alkamista. Laatokan pohjoispuolella työ oli vielä pahasti kesken. Siellä varastokätköjen perustaminen jatkui ensimmäisten Matti-partioiden lähtöön saakka.

Marmo määrättiin pataljoonan esikunnasta takaisin OsKuun komppanian päällikön, majuri Kuismasen avuksi. Hänet nimitettiin 23.6.44 kaukopartiojohtajaksi ja komppanian varapäälliköksi. Samana päivänä vihollinen ylitti Syvärin niskan Äänisen rannalla. Oli juhannusaatto. OsKun toiminta-alueella olivat ensimmäiset jättäytymispartiot, joiden vahvuus oli noin 10 miestä, asettuneet Muurmannin radan varteen Latvan asemalle, 50 km Äänislinnasta etelään. Sieltä ne hajaantuivat kukin omaan tiedustelukohteeseensa. Latvan kylään vihollisen kärkijoukot ilmestyivät aamuyöllä 26.6. kahinoiden puolustuksessa olevan suomalaisen pataljoonan kanssa. Tiedustelupartio aloitti liikenteen laskemisen, jota Lassi Saressalo kuvaa kirjassaan Päämajan kaukopartiot jatkosodassa seuraavasti: ”Alkupäässä etenivät panssarivaunuosastot, kranaatinheitin- ja tykistökalusto. Näiden perässä marssi jalkaväki yksiköittäin kolmijonossa marssilauluja laulaen ja `sirmakkasoittimien` tahdissa. Aivan viimeisenä tulivat raskaassa lastissa olevat autokolonnat, joiden etenemistä haittasivat suomalaisten miinoittamat tiet. Tätä liikennettä kesti jokseenkin yhtämittaisesti noin viikon ajan.”

Heinäkuun puolessa välissä tehtiin ensimmäiset havainnot siitä, että vihollisen kuljetukset rautateillä olivat kääntyneet rintamalta poispäin. Tiedustelua jatkettiin sodan loppuun saakka. Aselevon astuessa voimaan 4.9.1944 useita partioita oli syvällä puna-armeijan selustassa. Viimeisenä niistä pääsi takaisin omalle puolelle Mannerheim-ristin ritari Mikko Pöllän partio 12. päivänä syyskuuta.

Aselevosta kotiuttamiseen

Aselevon tullessa Er.P 4 siirtyi esikuntineen Liminkaan, missä sen komppaniat majoittuivat emäntäkoulun tiloihin. Valvontakomissio osoitti suurta kiinnostusta kaukopartiotoimintaa kohtaan, joten arkistot poltettiin. Pataljoona valmistautui saksalaisten toimintaa koskevaan tiedusteluun. Mahdollisen miehityksen varalta tiedustelua varauduttiin jatkamaan Ruotsin puolelta. Tämä suunnitelma tunnetaan nimellä Stella Polaris. Majuri Kuismanen määrättiin pataljoonan komentajan, everstiluutnantti Jussi Sovion apulaiseksi pataljoonan komentopaikkaan. Komppanian varapäällikkö, luutnantti Vladi Marmo otti OsKun komentoonsa. Hän sai käskyn irrottaa OsKusta kymmenen miehen porukan Stella Polaris-kaluston kuljetuksiin. Edelleen tuli käsky varastoida aseita ja muita tarvikkeita tiedustelun omaa toimintaa varten. Tämän lisäksi pataljoona avusti hajavarastointitehtävissä myös suojeluskuntapiirejä. Tämä tapahtui ripeästi loka-marraskuun 1944 aikana, olivathan asialla alan ammattilaiset, joilla oli vankka kokemus Matti-kätköjen teosta.

Marmon hartioita painoi vielä taakka, mitä tehdä komppanian mukana seuranneille venäläisille sotavangeille, jotka olivat sodan aikana toimineet OsKussa partiomiehinä tai suorittaneet tukikohdassa erilaisia palvelustehtäviä. Välirauhansopimuksen 10. artiklan mukaan heidät piti luovuttaa Neuvostoliittoon, kuten muutkin sotavangit, mutta vain ani harva näistä ilmoitti haluavansa palata takaisin kotimaahansa, sillä he olivat selvillä mikä kohtalo heitä saattaisi siellä odottaa. Majuri Kuismanen ratkaisi asian. Hän oli saanut selville, että Petsamon ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjat oli siirretty Kalajoelle. Neuvostokansalaisista tehtiin luettelo, johon jokainen sotavanki oli merkitty peitenimellä. Kuismanen soitti Kalajoen kreikkalaiskatolisen kirkon pastorille ja tiedusteli, oliko luettelossa mainitut Petsamon seurakunnan jäsenet merkitty seurakunnan kirjoihin. Pastori lupasi tarkistaa asian, ja koska kirkonkirjat suuren sekasorron johdosta olivat puutteelliset, kirjoja täydennettiin näiden henkilöiden osalta. Neuvostokansalaisille kirjoitettiin tämän jälkeen suomalaiset sotilaspassit, jotka lähetettiin OsKun komppanianpäällikkö Vladi Marmon allekirjoitettavaksi. Marmo piti vangeille oppitunnin Petsamon maantieteestä ja jokaiselle laadittiin jonkinlainen menneisyys Petsamossa. Lisäksi heille etsittiin työpaikat, useimmiten talollisten kaukopartiomiesten palveluksessa. Näin sijoitettiin kaikkiaan 19 neuvostokansalaista suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi, eikä toimenpiteitä heidän palauttamiseksi Neuvostoliittoon pidetty aiheellisina.

Varsinaiset sotatoimet saksalaisia vastaan alkoivat lokakuun alussa. Tiedustelun tehottomuus oli silmiinpistävää. Saksalaista aseveljeä ei oikeastaan pidetty vihollisena, eikä toiminnan motivaatio näyttänyt olevan kohdallaan. Lapin sodan tiedustelu päättyi, kun viimeinenkin partio oli 16.11. palannut matkaltaan Kilpisjärven tien varresta. Miehiä oli ryhdytty kotiuttamaan jo lokakuussa 1944. Luutnantti Vladi Marmolle oli esitetty Mannerheim-ristiä, mutta esitys ei mennyt läpi Päämajassa. Hänet ylennettiin 19.10.1944 ylipäällikön päiväkäskyllä kapteeniksi ja kotiutettiin 25.11.1944. Reservin majurin arvon hän sai vuonna 1967.

Vaaran vuodet

Syksyllä 1944 Marmo oli ilmoittautunut Helsingin yliopistoon jatkamaan keskeytyneitä opintojaan. Sodan aikana hänelle oli kertynyt runsaasti tutkimusaineistoa Itä-Karjalan kallioperästä, erityisesti Kossalmen tukikohdan lähiympäristöstä, Suojun alueelta. Hän jätti tutkielman ”Suojun alueen vulkaanisesta kompleksista” opinnäytteenä geologian laitokselle tammikuussa 1945. Valmistuttuaan hän sai työpaikan ylimääräisenä apulaisgeologina Suomen Geologisessa Toimikunnassa. Marmo tarttui tarmokkaasti saamiinsa tehtäviin. Kevään 1945 aikana päästiin käsiksi kenttätutkimuksiin, jotka Marmon osalta keskeytyivät 7.6.1945 yllättävällä tavalla. Valtiollisen poliisin määräyksestä hänet pidätettiin työmaalla ja vietiin ensin Tampereen poliisivankilaan ja saatettiin sieltä syytä ilmoittamatta Helsingin päävartioon kuulusteltavaksi. Marmo oli hyvin tietoinen siitä, mistä Valpon kuulustelussa oli kysymys. Laajaan oikeusprosessiin johtanut aseiden ja varusteiden hajavarastointi tunnetaan nimellä asekätkentä, joka sai alkunsa, kun eräs Er.P 4:n täydennysmiehistä oli tehnyt varastoista ilmiannon Valpolle. Marmo pidätettiin kuulusteluja varten, kuten tapahtui myös OsKun päällikölle, majuri Into Kuismaselle. Varsinaiset kuulustelut suoritettiin Valpon tiloissa, mutta kuulustelujen ajaksi heidät suljettiin päävartion putkaan. Vartiopäälliköinä toimivat upseerit kunnioittivat pidätettyjä heidän sotilasarvonsa perusteella, joten nämä ansaitsivat upseeritovereiden mukaisen kohtelun. Kun he lähtivät viereiseen ravintola Kappeliin lounaalle, pidätettyinä olevat upseerit otettiin tietenkin mukaan. Kerran sitten kävi niin, että Valpon tarkastajat sattuivat paikalle. Tällöin paljastui, että upseereista kaksi oli kuulusteluvankeja. Tämän seurauksena vangit vietiin Katajanokan vankilaan erittäin tarkoin valvottuihin olosuhteisiin. Marmo joutui viiden rangaistusvangin kanssa samaan selliin, mutta sänkyjä oli vain neljälle. Viimeksi tulleena hän sai tyytyä nukkumaan lattialla. Kun eräs miehistä ryhtyi leveilemään omilla urheilusaavutuksillaan, Marmo tarttui heti miehen puheisiin ja ehdotti nyrkkeilyottelua. Panoksena olisi miehen petipaikka. Marmolla oli vielä sen verran jäljellä tuntumaa entiseen harrastukseensa, että pääsi sänkypaikalle. Sopu sellitovereiden kesken säilyi tapauksesta huolimatta hyvänä. Tutkintavankeuden aikana Marmoon kohdistuneita syytteitä olivat asekätkentä ja väärien sotilaspassien valmistus venäläisille sotavangeille. Koska sotilas toimii esimiehen käskystä, vastuu toiminnasta siirtyi esimiehelle. Tämän perusteella Marmo vapautettiin tutkintavankeudesta 1.8.1945.

Geologina ja Naton palveluksessa

Kaija Kinnunen ja Vladi Marmo avioituivat vuonna 1946. Marmolla oli nyt edessä yhteisen asunnon ja vakinaisen työpaikan etsiminen. Silloin Wärtsilä-selluloosa Oy Äänekoskella tarjosi mahdollisuuden sekä työpaikkaan että omaan asuntoon. Siellä työsuhdeasunto kuului tutkimuskemistin luontaisetuihin. Lähdettyään tästä työpaikasta hän vastaanotti vuonna 1948 GTK:lta ylimääräisen malmigeologin viran ja seuraavana vuonna valmistui väitöskirja: Ein vulkanischer Komplex der früh-jotnischen Zeit bei Suoju in Ost-Karelien. Filosofian tohtoriksi hänet promovoitiin Helsingin Yliopistossa vuonna 1950.

Sodan jälkeen maassa vallinnut kommunistinen liikehdintä alkoi vähitellen laantua. Pariisin rauhansopimus astui voimaan 15.9.1947 ja valvontakomissio poistui maasta 26.9.1947. Neuvostoliiton painostus piti kuitenkin yllä jännitteitä ja epävarmuutta maan säilymisestä demokraattisena valtiona. Kaukopartiojoukoissa palvelleita vapaaehtoisia oli kaiken varalta koottu erilaisiin peiteyrityksiin valmiina toimimaan, jos siihen syntyy tarvetta. Idän ja lännen välillä vallinnut epäluottamus oli johtanut kylmään sotaan. Yhdysvallat ja Englanti liittoutuneiden osapuolina halusivat välttää Neuvostoliiton alueille kohdistuvaa tiedustelua, mutta olivat valmiita rahoittamaan sen. Neuvostoliiton pohjoisilla raja-alueilla tiedustelu oli delegoitu norjalaisille, jotka antoivat tehtäviä alan parhaille ammattilaisille, suomalaisille kaukopartiomiehille. Suomen korkein johto oli toiminnasta tietoinen, mutta katsoi sitä läpi sormien, koska tiedot olivat tärkeitä myös Suomen puolustusvoimille. 1940-luvun lopulla alkaneen partiotoiminnan eräänä keskeisenä organisoijana toimi Vladi Marmo. Kaukopartiomiehet tekivät Neuvostoliiton puolelle lukuisia tiedustelumatkoja, jotka eivät jääneet venäläisiltä huomaamatta. Kaikki eivät näiltä matkoilta palanneet. Olemassa olevan käsityksen mukaan Iso-Britannia katsoi eräässä vaiheessa tarpeelliseksi tarjota Marmolle työpaikkaa Sierra Leonesta hänen oman turvallisuutensa takia. Marmo siirtyi maaliskuussa 1953 Sierra Leoneen kolmeksi vuodeksi sikäläisen geologisen tutkimuslaitoksen palvelukseen. Palattuaan kotimaahan hän toimi vuosina 1956-58 GTK:n malmi- osaston valtiongeologin viransijaisena ja Outokumpu Oy:n Lapin tutkimuskeskuksen vastaavana geologina vuosina 1958-60. GT- K:n ylijohtajaksi hänet valittiin vuonna 1960.

Tehokas tutkija, korkeat päämäärät

Vladi Marmon taustatiedot antavat kuvan henkilöstä, joka on kiinnostunut ympärillään kaikesta mikä on uutta, henkilöstä, joka hakee lakkaamatta uusia haasteita. Tämä henkilö etsii rajojaan ja haluaa voittaa kaikki vastukset, mitä elämä tuo hänen eteensä. Hän vaatii itseltään täydellistä suoritusta eikä siedä lannistumista eikä tappioita. Hän olettaa ja odottaa, että kaikki muutkin toimivat samoin. Vladi Marmon keskittymiskyky oli poikkeuksellinen. Kun hän paneutui johonkin tehtävään, hän oli ajatuksissaan samalla hetkellä syvällä tehtävän kimpussa ja suoritti sen hyvin nopeasti loppuun saakka. Tämä ominaisuus antoi hänelle mahdollisuuden hallita hyvin laaja-alaista ja monipuolista tehtäväkenttää. Geologinen Tutkimuskeskus tarjosi Vladi Marmolle työympäristön, joka toi hänen eteensä uusia mahdollisuuksia tavoitella korkeita päämääriä. Hän tavoitteli huippuja.