Jaska Linkola muistelee
LePyssä parikymmentä vuotta vaikuttanut Jaakko (Jaska) Linkola muistelee 1950- ja 1960-luvun LePyä näin:
Liityin LePyyn keväällä 1957, juuri yleisurheilukauden kynnyksellä. Olin 9-vuotias, eikä minulla ollut ehdotonta suosikkilajia. Joka tapauksessa koripalloharrastus sai vielä alussa odottaa itseään. Yleisurheiluharjoitukset pidettiin Leppävaaran urheilukentällä nykyisen Gallerian alueella. Harjoituksissa oli tasapuolisesti juoksu-, hyppy- ja heittoharjoituksia. Juoksumatkana oli yleensä 60 metriä, ja hyppylajeina sekä pituus että korkeus. Korkeutta hypättiin yleensä kierähdystyylillä. Heittolajina oli kuulantyöntö.
Aina silloin tällöin kamppailtiin näissä lajeissa seuraotteluissa tai piirin tasolla. Joskus käytiin myös leireillä. Muistan etenkin yleisurheiluleirin Rastilassa, josta oli tuolloin artikkeli ja kuva myös sanomalehdessä. Espoon 500-vuotisleiri Lounais-Espoossa oli mieliinpainuva telttaleiri.
Lähialueen seuroista muistuu mieleen ainakin Leppävaaran Sisu (LeSi), Viherlaakson Veikot (ViVe), Kauniaisten Oravat, Kilo IF, Esbo IF ja Huopalahden Hurjat. Joskus piirin kisoissa oli myös huippuseuroja, kuten HKV. Yksi LePyn parhaista yleisurheilijoista, Hannu Vuorela, siirtyikin sittemmin HKV:hen ja nousi moukarinheitossa valtakunnalliselle huipputasolle.
Kuntoharjoituksena oli mm. kuntopiiri, myös talvella, etenkin Leppävaaran kansakoululla. Mäkkylän pienten lammikoiden jäillä pelattiin talvisin myös jääkiekkoa ja metsissä harrastettiin mäkihyppyä. Nämä talvilajit eivät kuuluneet LePyn toimintaan.
Leppävaaran urheilukentällä oli talvella luistinrata, sen pohjoispuolella jääkiekkokaukalo ja sitä ylemmälle tasolle tuli koripallokenttä. Talvella LePy osallistui piirin hiihtokilpailuihin eri puolilla Helsingin lähialueita.
Joukkueurheilulajeista LePy menestyi hyvin myös pesäpallossa Helsingin piirin alueella. Pesäpalloa pelaavat LePyläiset pelasivat joskus myös koripalloa. Muistan olleeni pesäpallokentällä usein "pelkääjän paikalla" siepparina, jolloin täytyi varoa isompien poikien kovia lyöntejä. Olin muistaakseni porukan nuorin. Lajivalintoihin liittyen monen oli myös vaikea päättää harrastaako jotakin yksilölajia vai pelaako ensisijaisesti koripalloa (LePyssä) tai jalkapalloa (LePassa).
Aloin osallistua LePyn koripallotoimintaan noin 10-vuotiaana. Innostus heräsi omakotialueen metsäisille pihoille raivatuilla yhden korin ulkokentillä. Pienehköllä Lintuvaaran ja Pohjois-Mäkkylän alueella oli lukuisia pihakenttiä. Esikuvina ja innostajina olivat 2 - 3 vuotta vanhemmat juniorit. Koripalloharrastus 10 - 12 -vuotiailla oli vielä harvinaista. Itse jatkoin myös hiihtoa ja yleisurheilua vielä vuosia.
Tuon ikäiset osallistuivat usein jopa A-juniori-ikäisten kanssa samoihin korisharjoituksiin ja peleihin pihakentillä, joskus myös saleilla toisia seuroja vastaan. Siinä oli pienemmillä pakko kehitellä sellaisia ominaisuuksia, joilla pärjäsi, esim. nopeus, pallonkäsittelytaito ja hämäykset. Siihen aikaan aloittelija sai helposti sen käsityksen, että koripallo oli isojen miesten urheilulaji. Harrastuksen piiriin kannatti tulla vasta sitten, kun koripallo jo pysyi kädessä ja heitto tavoitti
korirenkaan.
Muistan, kun sain ensimmäisen koripalloni, sellaisen korkealle pomppivan kiinalaisen, jonka tuoksun ja tahmean pinnan muistan myös hyvin. Palloa oli mukava hypistellä kotona sisätiloissa. Ulkona, varsinkin talvella hyvin pomppiva kumipallo oli yliveto. Minikoripalloilua pienellä pallolla ja alempana olevalla korirenkaalla ei vielä tunnettu moneen vuoteen. Muut varusteet olivat mahdollisimman edulliset, kuten kumitossut, joiden pohjat eivät juuri joustaneet. Isommilla junnuilla oli jo All stars-tossut, jollaiset hankin itsekin kesäloma-ansioilla B-junnuna.
Matsien koittaessa saattoivat pikkunassikat päästä isompien junnujen varamiehiksi, koska aina ei ollut taattua, että isommat junnut saivat täyden joukkueen kasaan. Olihan sekin hohdokasta päästä edes alku-set-uppeihin ja nähdä sitten sivusta isojen junnujen peliä. Joskus joku heistä sai viisi virhettä ja näin tie kentälle avautui pikkujunnuillakin. Valkoisen edustuspaidan pukeminen oli erityisen juhlavaa. Sitä ei saanut viedä kotiin. En muista, kuka niistä huolehti.
Yksi mieliinpainunut muisto noilta ajoilta on Ruskeasuon hallilta eräästä A-juniorimatsista, jossa vajaamiehinen tynkäjoukkueemme pelasi HKT:tä vastaan. Heillä pelasi pari olympiajoukkueessakin 1964 Suomen miehiä edustanutta pelaajaa, Kari Liimo ja Teijo Finneman. Voittavaa joukkuetta ei ollut vaikea ennustaa.
Oli oikeastaan yllättävää, että suurten ikäluokkien ollessa kyseessä ei saatu aina helposti täyttä joukkuetta kasaan. Joskus ei voitu osallistua pelaajapulan takia matsiin ollenkaan. Vaikka koululuokissa saattoi olla tuolloin lähes 40 oppilasta, ei koripalloharrastuksen pariin lähtenyt monikaan koko koulusta. En muista, että koulun jumppatunnilla useinkaan pelattiin korista, puhumattakaan siitä, että sitä olisi opetettu. Korisukkakin puuttui yleensä koulun koreista. Mahtoiko osasyynä harjoituksiin lähtöön olla myös huono tiedonkulku tai huonot kulkuyhteydet harjoitussaleille ja matseihin.
Pihakentillä opin paljon etenkin Kari (Jusa) Jusslinilta ja Sakari (Sakke) Grönlundilta, joiden pihoilla sain ensikosketukseni pihakorikseen. Sakkea oli muistaakseni myös kosiskeltu nuorten maajoukkueeseen. Lintuvaaran salilla opettivat koriksen niksejä Uotilan veljeksistä Maukka ja Jommu. Muistan erityisesti, kuinka haasteellista oli rannesyötön opettelu.
Uotilan Eskon (Papu) korkealta lähtevä, upea hook-heitto oli myös monen mielessä. Sellainen piti joskus oppia. Ajan myötä sain aikaan kavereiden avustuksella oman kentän tonttimme päähän. Vieressä oli iso peltoaukio, jossa jatkui korkeushyppy-, seiväshyppy- ja kuulantyöntöharrastus. Keväisin pelattiin nurmikentällä usein "peffistä", kun oikein laiskotti ja kauan kaivattu kevätaurinko lämmitti.
50-luvun lopulla opin tuntemaan Kalle Lundstenin, jolla oli hyvä korkeushyppypaikka lähimetsässä. Kalle oli tuolloin ikäluokkansa huippuja korkeushypyssä ja hiihdossa. Kallen saaminen LePyyn oli tärkeä virstanpylväs koko LePyn tulevaisuudelle. Varsinaisena urheilijalahjakkuutena, hyvänä ponnistajana, ahkerana harjoittelijana ja pitkänä juniorina Kalle nousi nopeasti LePyn ykköspelaajien joukkoon. Myös valtakunnalliset kykyjenetsijät, mm. Robert Petersen, saivat Kallen pian nuorten maajoukkuerinkiin. Kallen esimerkillinen perehtyminen valmennustoimintaan ja omistautuminen koripallotyölle on pitkällä aikajänteellä ollut sekä LePylle että koko Espoolle sanoinkuvaamattoman merkityksellistä.
Kallen kenttää paranneltiin jatkuvasti. Vähitellen kenttä oli vuoden ympäri käytössä lähes joka päivä, monesti aamusta iltaan. Siellä opittiin heitot (hyppyheitto, hook-heitto ym.), hämäykset, skriinit, cut away´t ja läpiajot. Yksi yhtä vastaan, kaksi kahta vastaan, jne, 21-heittopeliä ja matkimista eri tyyleillä ja eri paikoista, vasemmalla ja oikealla kädellä, saatettiin junnata tuntitolkulla, jopa iltahämärässä tai talvipakkasessa. Kaikkia uusia oppeja hiottiin enemmän kuin missään saliharjoituksissa. Vähitellen tajusin, että koripallo oli paljon muutakin kuin korintekoa. Etenkin lyhyen pelaajan oli opittava oivaltamaan, mitä kaikkea tulee tehdä ennen korintekoa ja heti sen jälkeen.
Amerikkalainen show-ryhmä Harlem Globetrotters oli Suomessa käydessään (ilmeisesti 1961) innostanut monia nuoria opettelemaan jonglööritemppuja koripallon kanssa. Heiltä omaksuttiin, jos kyettiin, erilaisia läpiajo- ja heittokiemuroita, eteen ja taaksepäin tai milloin mitenkin, tasapainoa uhmaten. Silloin ne olivat nimeltään kikkoja (juikuja), jotka tähtäsivät vastustajan hämäämiseen.
Yksi tällaisten kikkojen suvereeni taitaja oli LePyn Mauri Virtanen. Hän oli ilmiömäinen pallonkäsittelijä. Hän pelasi myös Munkkiniemen Yhteiskoulun joukkueessa, kuten myös yksi Suomen koripallohistorian legenda, Topon Jorma Pilkevaara. Leppävaaran Yhteiskoulun joukkue, runkonaan muutama LePyn edustusjoukkueen pelaaja (mm. Pentti Kalsola, Paavo Tapanainen, Jaakko Linkola, Jaakko Uotila), pelasi yhtenä lukukautena hyvin ennakkoluulottomasti oppikoulusarjassa Munkkaa vastaan. Leppävaaran joukkueessa pelasi ansiokkaasti myös Kaarlo (Kalle) Sundell, joka työskenteli myöhemmin urheilutoimittajana. Leppävaara sijoittui silloin kolmanneksi tuossa sarjassa Munkan ja Ressun jälkeen.
Munkassa pelasi muitakin mestiksen taitureita. Jorma Pilkevaara edusti Suomea mm. Tokion olympialaisissa 1964. Lars Karell oli yksi taitava mestaruussarjassa pelaava munkkalainen. Jyrki Immonen pelasi Ressussa. Munkassakin taidot oli hankittu pääasiassa ulkokentillä ja sinnikkäällä harjoittelulla.
Suomen koripallon huippuseurat olivat enimmäkseen suurten kaupunkien seuroja, varsinkin Helsingin alueelta HKT (=Kisis), Topo, HNMKY... Mestikseenhän Lepykin tietysti pyrki 60-luvulla. Olihan mestis suomensarjasta jo seuraava etappi. Valmentajina LePyssä toimivat tuolloin aina oman seuran kokeneet pelaajat, kuten Saulo (Sale) Kepsu.
Leppävaaran ulkokentillä oli havaittavissa, ettei kielellisillä eroilla ollut mitään merkitystä. Alueella asui paljon ruotsinkielistä väestöä. Etenkin Kallen kentän kautta tuli LePyyn useita taitavia äidinkielenään ruotsia puhuvia junnuja. SVUL ja TUL erottelivat helposti urheilijoita omiin piireihinsä, mutta aatteellisilla seikoilla ei tuntunut koskaan olevan merkitystä Leppävaaran koriskentillä. LePy oli ollut jo ennen sotia valtakunnallinen koripallon huippuseura, mutta vähitellen siitä alkoi muodostua myös arvostettu kasvattajaseura, jonka pelaajia houkuteltiin yhtenään isompiin ja varakkaampiin seuroihin.
Pelikenttien pieniin katsomoihin ei useinkaan eksynyt nuorimpia junioripelaajia. Matkat olivat pitkät ja tiedonkulku huonoa. Myös yhteiskoulun katsomo oli sangen pieni, itse asiassa juhlasalin näyttämö. Yksityisautoilu oli vähäistä, eikä puhelintakaan ollut monessa kodissa. Ei ollut TV:tä, josta olisi edes joskus nähnyt korista. Vanhemmat eivät kovin tarkkaan tienneet lastensa urheiluharrastuksista.
Jos tiedonkulku oli 50 - 60-luvuilla melkeinpä "puskaradion" varassa, niin matseista uutisoiminen esim. Helsingin Sanomissa oli yllättävänkin yksityiskohtaista. Jopa koululaisten koripallo-otteluista oli silloin tällöin artikkeli seuraavan päivän lehdessä. Samoin hiihtokilpailujen tulokset oli usein luettavissa seuraavan aamun lehdestä.
1950- ja 1960-luvulla kasvaneet nuoret eivät millään ehtineet törmätä tai tutustua kaikkiin seuran jäseniin. Yleisurheilussa ja hiihdossa saattoi nähdä tyttöjä samoissa kilpailuissa tai harjoituksissa, mutta koripalloilussa ei tällaista tule mieleen noilta ajoilta.
Vuosi- tai puurojuhlissa (usein Thorstorpilla) tapasi kaiken ikäisiä miehiä ja naisia sekä poikia ja tyttöjä. Etenkin Mukua (Helena Seitsamo) ja Pia Uotilaa (ent. Lemström) on kiittäminen siitä, että puuro- ja vuosijuhlat olivat onnistuneet ja pienimmätkin LePyläiset saivat piparinsa joulun kunniaksi. Tuohon arvokkaaseen taustatyöhön osallistui muistaakseni myös muita LePyn vanhempia jäseniä, joita en oppinut tuntemaan kovin hyvin.
50-luvulta lähtien on joukkueurheilun suosio kasvanut valtavasti. Seurat ovat vähitellen vaurastuneet. Taloudellinen nousu puutteiden sävyttämästä 50-luvusta on saanut aikaan parempia suorituspaikkoja, siis koripallossa etenkin pelisaleja. Näin kaikki ikäluokat ovat helpommin päässeet koripallon harrastamisen pariin kotipaikan lähellä.
Myös lapsiperheiden taloudellisen tilanteen kohentuminen ja yleinen tiedonkulku ja liikenteen kehittyminen ovat lisänneet joukkueurheilun houkuttelevuutta ja näkyvyyttä. Henkilöautojen määrä on kasvanut moninkertaiseksi 50-luvulta näihin päiviin. Näin kulkeminen ja jälkikasvun kuljettaminen pelipaikoille on huomattavasti helpottunut.
Pelipaikoilla on nykyään katsomotilaa, josta voi seurata matseja ja oppia joskus jotain lisää. Nykyään eri ikäluokat pelaavat Suomen mestaruudesta, kun taas 50 - 60 -luvuilla yleensä vain seurojen ykkösjoukkueet edustivat seuraa alueen ulkopuolella ja valtakunnallisella tasolla.
Omalla pelaajaurallani huippu oli B-juniorivaiheessa, 1964 -1965, jolloin harjoittelin ja pelasin tiiviisti edustusjoukkueessa. Samoihin aikoihin osallistuin sekä LePyn miesten leireille että valtakunnallisille B-juniorileireille.
Vuoden 1965 syksyn jälkeen ei aika enää riittänyt tiiviiseen harjoitus- ja ottelutahtiin. Koulunkäynti ym. vaativat oman aikansa. Siirryin keveämmin harjoittelevaan kakkosjoukkueeseen. Yhden joukkueemme nimi oli Risala. Silloin pelasin myös mm. Erkki Saariston kanssa samassa joukkueessa ennen kuin hän siirtyi ykköseen.
Loukkasin polveni pahasti Lintuvaaran koululla, muistaakseni 1968, enkä pelannut sen jälkeen pitkään aikaan. Toivuttuani jatkoin satunnaista pelailua joitakin vuosia. Kalle sai minut innostumaan valmennustoiminnasta 70-luvun puolivälissä. Kävin valmentajakursseja ja valmensin mini- ja mikropoikia sekä joskus C-junnuja, muistaakseni yhteensä n. 7 vuotta. Kalle oli silloin LePyn ehdoton vetäjä. Kalle tarjosi valmennukseen paljon hyödyllistä oppimateriaalia. Olin jonkin aikaa myös LePyn johtokunnassa.
Kaiken kaikkiaan on noista koriksen parissa vietetyistä lapsuuden ja nuoruuden ajoista, kuten myös valmennustyöstä jäänyt hyvät muistot.
